Tekijä: Ropakkanen

Lukiossa moni miettii tulevaisuudensuunnitelmiaan. Minua kiinnosti mikrobiologia, jossa asioita pilkotaan yhä vain pienemmiksi osiksi ja tutkitaan miten kaikki rakentuu. Aloin ihmetellä yhä enemmän sitä, miten täydellisesti ihmisen keho toimii ja miten harmoniassa kaikki on. Ja miten suuri ihme on se, että siittiön ja munasolun yhdistymisestä syntyy niin monimutkainen kokonaisuus kuin IHMINEN!

Ei, ajattelin, tämä ei voi olla sattumaa: kaiken takana täytyy olla jotakin suurempaa.
Lukion uskontotunneilta löysin kaikupohjaa ajatuksilleni. Tutustuminen Jumalaan vei minun elämäni aivan uudelle raiteelle: Tapiolan ortodoksiseen kirkkoon, jossa pappina silloin toiminut isä Heikki Huttunen otti minut suurella lämmöllä vastaan ja teki minusta aktiivisen seurakuntalaisnuoren.

Halusin tietää lisää Jumalasta ja sain tietää, että jossakin kehä III:n ulkopuolella on kaupunki nimeltä Joensuu, jossa voi opiskella teologiaa. Sinne siis! Laulaa en osannut, papiksi parran pituus ei riittänyt, joten hain opettajalinjalle.

Vasta kolmannen opiskeluvuoden aikana minulle alkoi selvitä, että olin valmistumassa ammattiin. Minusta tulisi uskonnonopettaja. Pedagogiikan opiskelu ja opetusharjoittelut antoivat kuvan tulevasta ammatista.

Valmistuin teologian maisteriksi joulukuussa 2012. Olen tehnyt lyhyitä ja pitkiä opettajan sijaisuuksia ja jokaisen sijaisuuden jälkeen olen ollut entistä varmempi siitä, että haluan tehdä tätä vielä jatkossakin.

Kasvatustyö on monipuolista yhteistyötä oppilaiden kanssa ja samalla jatkuvaa itsensä kehittämistä. Ortodoksisen uskonnonopettajan työ on kyllä joskus aika yksinäistä, koska opettamassa käydään monilla kouluilla ja ajomatkat saattavat olla pitkiä. Toisaalta opetusryhmät ovat usein pieniä ja oppilaisiin syntyy hyvä kontakti.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin pohtia lasten kanssa yhdessä elämää, Jumalaa, hyvyyttä ja rakkautta – kouluopetuksen tiedollista puoltakaan unohtamatta. Oman uskonnon opetus on todella tärkeää tässä ajassa. Meitä uskonnonopettajia tarvitaan!

Opetusala
Lisää kokemuksia

Teologia alkoi kiinnostaa minua aikuisiän kynnyksellä alettuani pohtia hengelliseen elämään liittyviä kysymyksiä. Aloitin teologian opinnot Helsingin yliopistossa, mutta tieni johti lopulta ortodoksiseen kirkkoon. Itä-Suomen yliopistossa on Helsinkiin verrattuna ylivertaiset mahdollisuudet opiskella nimenomaan ortodoksista teologiaa. Seminaarilla saa lisäksi tuntuman kirkon päivittäisiin jumalanpalveluksiin, joten siirtyminen Joensuuhun oli itsestäänselvä vaihtoehto.

Opiskelu Itä-Suomen yliopistossa on Helsingin yliopistoon verrattuna itsenäisempää ja vapaampaa. Kurssien suoritustavasta voi sopia usein itsenäisesti vastaavan professorin tai lehtorin kanssa. Joustavat opiskelujärjestelyt mahdollistavat opintojen suorittamisen varsin vapaaseen tahtiin.

Ortodoksisen teologian opiskelu on yhteisöllistä kuten kirkon elämä muutenkin. Seminaariyhteisö ja seminaarin jumalanpalveluselämä luovat hyvät puitteet teologian opiskelulle. Suosittelen seminaarilla asumista kaikille, joiden elämäntilanteeseen se sopii. Se helpottaa huomattavasti kirkon jumalanpalveluselämään juurtumista. Samalla tutustuu luontevasti erilaisiin ihmisiin ja oppii arvostamaan heitä vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Omasta lähtötasosta ei kannata olla huolissaan. Itsekin aloitin opinnot hyvin heikoilla liturgisilla tiedoilla. Opintojen kuluessa palvelukset ja kirkolliset tavat tulevat kyllä luonnostaan tutuiksi.

Kirkon ja kulttuurin linja
Lisää kokemuksia

Hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan filosofiaa, koska en halunnut valmistaa enkä myydä työkseni mitään turhanpäiväistä. Ajattelin, että filosofina voisin ainakin minimoida aikaansaamani vahingon määrän.
Tampereeen yliopiston filosofian professorin vastaanottohuoneessa sain eräänä päivänä tuskakseni ymmärtää, että filosofin ”työllä” ei Esa Saarisen, Pekka Himasen ja muutaman yliopistotutkijan ja -lehtorin lisäksi elä kovin moni. Filosofi voi olla vain sivutöikseen.

Vielä suurempi tuska oli se, että yliopistofilosofia oli kovin kaukana lukion filosofian kursseista – ja niiden elämän kokoisista kysymyksistä.

Siis takaisin professorin vastaanotolle. Hän odotti, että minulla olisi tutkimusaiheen valintaa koskeva ongelma, mutta minulla olikin oman ELÄMÄNTIEN valintaa koskeva ongelma. ”Kahden vuoden filosofian opintojen jälkeen haluaisin viljellä perunaa, työntää käteni kyynärpäitä myöten multaan!” parahdin. Professori näytti pelästyneeltä, inhimillisen todellisuuden ja epävarmuuden yllättämältä. ”Tässä on nuorukainen, joka pohtii OMAA elämäänsä!” Hätääntyneellä katseellaan hän mittaili uloskäyntejä, joiden tukkeena minä kuitenkin istuin kysymyksineni.

Tuolla hetkellä oivalsin: minun janoni ei sammuisi tässä talossa. Ei edes opiskelijoiden illanvietoissa. Olin kurkkuani myöten täynnä viisastelua ja käsitteillä miekkailua. Halusin päästä käsiksi ytimeen, elämän ytimeen, siihen mistä nousevat rakkaus, kauneus, hyvyys, ihmetys – kaikki elämän suurimmat asiat!

Tässä kohtaa hyppäämme ajassa kaksi vuotta eteenpäin: Joensuun ortodoksisen seminaarin portille. Olin päättänyt opiskella filosofian ja ortodoksisen uskonnon opettajaksi; takataskussa olivat jo melkein valmiit filosofian aineopinnot. Joensuu… ei rakkautta ensisilmäyksellä. Matala, tasakattoinen, ruutukaavainen, betoninharmaa, tiiviisti rakennettu kylä. Mutta heti seuraavalla silmäyksellä: täynnä värikästä opiskelija- ja kulttuurielämää, vireä ortodoksinen seurakunta, lähellä kaksi luostariamme, ympärillä luonnonkaunis ja kiehtova Pohjois-Karjala.

Seminaarin ja yliopiston rinnakkainelo oli itselleni täydellinen vastaus taannoiseen parahdukseeni filosofian professorin vastaanotolla: käytäntö ja teoria nivoutuivat hedelmällisesti yhteen. Seminaarin jumalanpalveluselämä ja suuri sielunveljien ja -sisarien yhteisö ympärillä antoi yliopisto-opinnoille elävän kehyksen. Jokikinen kurssi ei tietenkään ollut yhtä inspiroiva, mutta tämä on vain hyväksyttävä, opiskeli mitä ainetta tahansa.

Miksei minusta tullut opettajaa? Seurakuntatyö kaikessa rikkaudessaan ja monipuolisuudessaan, monenlaisten ja -ikäisten ihmisten parissa, arjessa ja juhlassa, aina lähellä elämän ydintä – se veti puoleensa koko ajan enemmän. Niinpä tein muutaman vuoden opintojen jälkeen ratkaisuni ja anoin siirtoa teologilinjalle.

Valmistumisen jälkeen olen ehtinyt tehdä kirkon työtä jo monessa tehtävässä: ensin diakoniatyöntekijän sijaisena Joensuun seurakunnassa, sitten järjestösihteerinä ONL:ssä ja lopulta toisena pappina Taipaleen ortodoksisessa seurakunnassa (marraskuusta 2011). Moni opiskeluajan parhaista asioista on jatkunut seurakuntatyössä: jumalanpalveluselämä kaiken keskuksessa ja ympärillä kannatteleva yhteisö, joka pyrkii yhteiseen päämäärän.

Voin yhtyä opiskelijakaverini isä Larsin sanoihin, joilla hän kuvaa opiskeluaikaansa Joensuussa: elämän parasta aikaa! Yhtä parasta aikaa on kyllä nuoren lapsiperheen elämä ja käytännön seurakuntatyö vireässä maalaisseurakunnassa Taipaleella – mutta opiskeluaika lämmittää ja valaisee edelleen mieltä ja sydäntä. Kaikki koettu, opittu, elämään jääneet ystävät… Kiitos tasakattoinen Joensuu ja sen kirkkojen liekkikupolit!

Tuomas Kallonen, TM 2008, vihitty papiksi 2011
Taipaleen seurakunnan pappi vuodesta 2011
tuomas.kallonen@ort.fi

Kirkon ja kulttuurin linja
Lisää kokemuksia

Aloin käydä kirkossa lukioaikanani Lieksassa. Kirkon elämä alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja lopulta ainoa järkevä vaihtoehto oli hakea opiskelemaan teologiaa. Olisin voinut hakea pappilinjallekin, mutta sinä vuonna oli sisäänotossa välivuosi. Kanttorilinjalla oli kuitenkin lisähaku, ja se sopi minulle: olinhan laulanut ala-asteella musiikkiluokalla ja soitin saksofonia. Kirkkolaulukin oli tullut jo vähän tutuksi. Pääsykokeessa lauloin TikTakin Satuprinsessan. Olisikohan sillä päässyt Sortavalan pappisseminaariin?

Tykkäsin jumalanpalveluksista opiskeluaikana, ja tykkään edelleen. Muutenhan tämä olisikin mielipuolista. Itse asiassa elämä olisi mielipuolista ilman jumalanpalveluksia. Olen hulluna niihin. Monesti vigiliassa liikutun, kun laulujen tekstit ovat niin hienoja. Siellä me laulamme selkä suorassa ja painokkaasti: Jumala, tässä olemme. Pelasta kansasi joka veisaa sinulle!
Kirjatentit olivat minulle myrkkyä, mutta onneksi paljosta selvisi laulamalla. Siihen kanttorin pitääkin panostaa: että osaa laulaa kauniisti ja kuuluvasti, ja ennenkaikkea puhtaasti osana moniäänistä satsia. Tätä viimeistä ei voi korostaa tarpeeksi. Kuorolaulusta ei tule mitään, jos sävelkorva ei ole kohdallaan. Ei myöskään yksiäänisestä laulusta. Kanttoriksi oppii vain laulamalla kuoroissa, siinä – ja vain siinä – sävelkorva kehittyy.

Opiskeluaikana soitin saksofonia Konservatorion Big Bandissa ja yliopiston Rytmihäiriköissä. Opintojen loppuvaiheessa kävin pari vuotta Sibelius-Akatemialla Kuopiossa. Valmistumisen jälkeen lauloin Savonlinnan oopperajuhlakuorossa yhden vuoden. Vasta näiden sivujuonteiden myötä minulle varmistui, että paikkani on kirkkolaulussa. Sillä on merkitystä, se vie ikuisuuteen, sitä saa tehdä päiväsaikaan, ja Suomen kirkko tarvitsee innokkaita tekijöitä. Olisin kyllä varmasti muutenkin päätynyt kanttoriksi, kun kerran olin opiskelemaan ryhtynyt, mutta tämän kaiken oivaltaminen kirkasi näyn tulevaisuudesta. Sain vielä hienon työpaikan, joten nyt ei tarvitse muuta kuin antaa palaa. Perheestä pitää toki aina ensin pitää huoli, sillä kirkon työntekijän on seistävä itse tukevalla jalustalla.

Työ on ollut antoisaa. Esimieheni on antanut minulle sekä vapautta että vastuuta. Paljon on pitänyt opetella ja nöyrtyä. Varsinkin kuoroelämässä kehitys on usein hidasta. Työ on monipuolista ja on pitkälti itsestä kiinni, mitä se sisältää ja miten asiat haluaa omassa seurakunnassa tehdä.
Kanttori on kuitenkin joskus melko yksin asiansa kanssa – useimmilla ei ole kollegaa samalla paikkakunnalla. Kanttorien liiton päivillä tapaa onneksi muita kanttoreita, joilla on melko lailla samat ilot ja surut. Ja niitä iloja on enemmän!

Sydämellisesti suosittelen tätä työtä. Ei ole hienompaa kuin laulaa täydestä sydämestä Jumalalle! Se vie koko elämän, mutta ”joka elämänsä kadottaa…”

Heikki Hattunen, TM 2010 Tampereen ortodoksisen seurakunnan kanttori vuodesta 2011 heikki.hattunen@ort.fi www.ort.fi/tampere

Kirkkomusiikin linja
Lisää kokemuksia

Ylioppilastutkinnon suoritettuani kirjasin päiväkirjaan erilaisia urapolkuja. 19-vuotiaan tekemällä listalla oli monia oppilaitosvaihtoehtoja, joista yhdessä olin jo aloittanutkin. Listan
viimeisellä rivillä luki: ”Joensuuhun opiskelemaan kanttoriksi? TUSKIN!”. Elämän eteen tuomat yllätykset ja johdatus toivat minut kuitenkin opiskelemaan ortodoksista kirkkomusiikkia.

Opiskelu on tuntunut kiireiseltä ja joskus jopa raskaalta tutkinnon monipuolisen rakenteen vuoksi. Koskaan en ole kuitenkaan ajatellut ettenkö haluaisi tehdä tutkintoa loppuun. Monipuolisuus on näissä opinnoissa iso plussa. Nautin mahdollisuudesta opiskella samaan aikaan sekä musiikkia että monia muita aineita!

Ortodoksisella seminaarilla ylivoimaisesti parasta ovat jumalanpalvelukset! Myös yhteiset hetket ja maittava ruoka toimivat keitaina opinto-oravanpyörässä. Kirkkomusiikin opinnoissa parasta on kuoronjohto, lauluopinnot, pianonsoitto ja jumalanpalveluksissa yhdessä palveleminen. Motivaatiota pitävät yllä raatamisen jälkeen opintorekisteriin napsahtavat opintopisteet.

Ortodoksista teologiaa kannattaa opiskella, koska nämä opinnot eivät päästä helpolla. Ne opettavat pitkäjänteisyyttä ja nöyryyttä sekä osoittavat, että aina on mahdollista oppia uutta. Minusta on mukava huomata, että mitä enemmän on opiskellut, sitä selkeämmin huomaa tietävänsä vasta hyvin vähän. Nouse nuori (tai vanha) ortodoksi (tai ei-ortodoksi), ja tule opiskelemaan ortodoksista teologiaa!

Kirkkomusiikin linja
Lisää kokemuksia