Tuomas Kallonen

Hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan filosofiaa, koska en halunnut valmistaa enkä myydä työkseni mitään turhanpäiväistä. Ajattelin, että filosofina voisin ainakin minimoida aikaansaamani vahingon määrän. Tampereen yliopiston filosofian professorin vastaanottohuoneessa sain eräänä päivänä tuskakseni ymmärtää, että filosofin ”työllä” ei Esa Saarisen, Pekka Himasen ja muutaman yliopistotutkijan ja -lehtorin lisäksi elä kovin moni. Filosofi voi olla vain sivutöikseen.

Vielä suurempi tuska oli se, että yliopistofilosofia oli kovin kaukana lukion filosofian kursseista – ja niiden elämän kokoisista kysymyksistä.

Siis takaisin professorin vastaanotolle. Hän odotti, että minulla olisi tutkimusaiheen valintaa koskeva ongelma, mutta minulla olikin oman ELÄMÄNTIEN valintaa koskeva ongelma. ”Kahden vuoden filosofian opintojen jälkeen haluaisin viljellä perunaa, työntää käteni kyynärpäitä myöten multaan!” parahdin. Professori näytti pelästyneeltä, inhimillisen todellisuuden ja epävarmuuden yllättämältä. ”Tässä on nuorukainen, joka pohtii OMAA elämäänsä!” Hätääntyneellä katseellaan hän mittaili uloskäyntejä, joiden tukkeena minä kuitenkin istuin kysymyksineni.

Tuolla hetkellä oivalsin: minun janoni ei sammuisi tässä talossa. Ei edes opiskelijoiden illanvietoissa. Olin kurkkuani myöten täynnä viisastelua ja käsitteillä miekkailua. Halusin päästä käsiksi ytimeen, elämän ytimeen, siihen mistä nousevat rakkaus, kauneus, hyvyys, ihmetys – kaikki elämän suurimmat asiat!

Tässä kohtaa hyppäämme ajassa kaksi vuotta eteenpäin: Joensuun ortodoksisen seminaarin portille. Olin päättänyt opiskella filosofian ja ortodoksisen uskonnon opettajaksi; takataskussa olivat jo melkein valmiit filosofian aineopinnot. Joensuu… ei rakkautta ensisilmäyksellä. Matala, tasakattoinen, ruutukaavainen, betoninharmaa, tiiviisti rakennettu kylä. Mutta heti seuraavalla silmäyksellä: täynnä värikästä opiskelija- ja kulttuurielämää, vireä ortodoksinen seurakunta, lähellä kaksi luostariamme, ympärillä luonnonkaunis ja kiehtova Pohjois-Karjala.

Seminaarin ja yliopiston rinnakkainelo oli itselleni täydellinen vastaus taannoiseen parahdukseeni filosofian professorin vastaanotolla: käytäntö ja teoria nivoutuivat hedelmällisesti yhteen. Seminaarin jumalanpalveluselämä ja suuri sielunveljien ja -sisarien yhteisö ympärillä antoi yliopisto-opinnoille elävän kehyksen. Jokikinen kurssi ei tietenkään ollut yhtä inspiroiva, mutta tämä on vain hyväksyttävä, opiskeli mitä ainetta tahansa.

Miksei minusta tullut opettajaa? Seurakuntatyö kaikessa rikkaudessaan ja monipuolisuudessaan, monenlaisten ja -ikäisten ihmisten parissa, arjessa ja juhlassa, aina lähellä elämän ydintä – se veti puoleensa koko ajan enemmän. Niinpä tein muutaman vuoden opintojen jälkeen ratkaisuni ja anoin siirtoa teologilinjalle.

Valmistumisen jälkeen olen ehtinyt tehdä kirkon työtä jo monessa tehtävässä: ensin diakoniatyöntekijän sijaisena Joensuun seurakunnassa, sitten järjestösihteerinä ONL:ssä ja lopulta toisena pappina Taipaleen ortodoksisessa seurakunnassa (marraskuusta 2011). Moni opiskeluajan parhaista asioista on jatkunut seurakuntatyössä: jumalanpalveluselämä kaiken keskuksessa ja ympärillä kannatteleva yhteisö, joka pyrkii yhteiseen päämäärän.

Voin yhtyä opiskelijakaverini isä Larsin sanoihin, joilla hän kuvaa opiskeluaikaansa Joensuussa: elämän parasta aikaa! Kaikki koettu, opittu, elämään jääneet ystävät… Kiitos tasakattoinen Joensuu ja sen kirkkojen liekkikupolit!

Tuomas Kallonen, TM 2008, vihitty papiksi 2011 Tampereen seurakunnan pappi tuomas.kallonen@ort.fi Lisää kokemuksia

---